Kovia otteita kannattavat niin kiekkopomot, valmentajat kuin väkivaltaan totutettu enemmistö yleisöstä. Tappeluja pidetään lähes luonnonlakina: Jääkiekko on kovaa eikä ilman kovuutta ole jääkiekkoa. Jos et hyväksy tappelua, olet kukkahattutäti.
Kiekkoväkivallan selittely lajin luonteella ja yleisön toiveella on täyttä roskaa. Onko kukaan nähnyt pesäpalloilijoiden mätkivän toisiaan mailoilla? Miksei rugbyssä tai amerikkalaisessa jalkapallossa esiinny joukkotappeluita? Eikä nyrkkeilyottelussakaan lyödä vastustajaa pillin vihellyksen jälkeen.Minä olen mielelläni kukkahattutäti, varsinkin tässä asiassa. Kentänlaitaraivo muutenkin on käsittämätön käyttäytymismalli, ja on suorastaan pöyristyttävää, missä mittakaavassa sitä esiintyy. Jossain on jotain hiukan pielessä, jos harrastustoiminnan johtoportaalta lähtetään kaikille vanhemmille sähköposti, jossa kehotetaan isiä ja äitejä pitämään suunsa kiinni tai poistumaan (kuten saimme taannoin todistaa - ei, kyse ei ollut jääkiekosta...). Voi hyvin kysyä, mistä ne lasten huonot käytöstavat sitten juontavat juurensa, jos kentän laidalla isä tai äiti karjuu naama punaisena antamaan vastustajalle pataan... On ihan turha kiukutella ja kitistä sen jälkeen, kun itse on perseilyn esimerkkinä.
Jos minä ja puolisoni olemme jostain hartaasti samaa mieltä, niin jääkiekosta - tai siis siitä, että lapsemme ei sitä tule harrastamaan. Laji näyttäytyy meille molemmille aggressivisena öykkäröintinä, joka ei millään tavalla edistä lapsen tervettä kasvua (disclaimer, ihan tarpeeksi on tullut vieressä seurattua). Valitettavasti samoja piirteitä on muissakin joukkuelajeissa.
Toisaalta, lasten harrastukset ovat juuri sitä, minkälaisiksi me vanhemmat annamme niiden muodostua. Sitä voisi hyvällä syyllä pohtia, miksi kilpailukyky, menestyminen ja tulosvastuullisuus ovat tässäkin niin perhanan tärkeässä osassa.
(Jukka Ruukin pääkirjoitus luettavissa PDF-muodossa täällä. Linkki avautuu uuteen ikkunaan)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)