Inger Frimansson: Rotanpyytäjä
Mitä tapahtuu, kun pettää toisen luottamuksen? Minkälaisia jälkiä ihmisen mieleen jättää nöyryytys ja elämän rikkoutuminen? Mikä saa ihmisen pettämään itseään? Rotanpyytäjän juoni pyörii ihmisen heikkouksien keskellä. Huono itsetunto, katkeruus, kateus, pettymys, alemmuudentunne ja yksin jäämisen pelko ovat niitä voimia, jotka tarinan henkilöitä liikuttavat. Keskuksena on kuoleva mies, liikkuvina voimina kaksi naista, taustalla muutama selittävänä rekvisiittana toimiva henkilö.
Kirja on ihan viihdyttävä pieni rikospätkä, mutta ei sykäytä minua sen kummemmin. Tarina periaatteessa toimii, henkilöt ovat suurimman osan ajasta uskottavia, ja tietyllä tavalla loppuratkaisussa on jonkinlaista sovittamisen henkeä. Rotanpyytäjää ei kuitenkaan tee mieli lukea uudestaan, eikä se erityisemmin jää mieleen. Toisaalta olisi mielenkiintoista tietää, mikä on ollut kirjailijan motiivi, kun hän on tehnyt kaikista tarinan henkilöistä joko ärsyttäviä tai säälittäviä.
Tätä lukiessa muistui jälleen mieleeni oma rajoitteeni mitä tulee kirjailijan tapaan ilmaista päähenkilöidensä tunne-elämää. Olen enemmän tiiviin, lakonisen ja sarkastisen kuivan ilmaisun ystävä, ja minun onkin aika vaikeaa mukisematta niellä kovin teatraalisia tunteenpurkauksia (koskee sekä kirjoitettua että tosielämää). On epäuskottavaa, jos päähenkilö pienestäkin vastoinkäymisestä kirkuu tai huutaa (englanninkielisessä tekstissä verbi cry), ja jos maneeri toistuu läpi teoksen, siitä tulee lähinnä tympäisevää.
*****
Olen saanut pientä hyväntuulista kuittailua lukuvauhdistani. No, tässä näkyy taas putkiaivoisuuteni: joko luen tai neulon, molempiin ei riitä yhtä suuria paukkuja. Painotus liittyy aika voimakkaasti siihen, minkälaista arkeni on. Jos olen koulussa, neulon luennoilla; työpäivinä taas käytän bussimatkat lukemiseen. Molempi parempi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa ajatuksesi, sana on vapaa. :)