Väsymys

Kevät on jotenkin hankalaa aikaa. Mitä enemmän valo lisääntyy, sitä enemmän väsyn. Yleensähän ihmiset valittelevat kärsivänsä syysmasennuksesta ja kaamosmasennuksesta, minä reagoin huomattavasti selvemmin keväällä. Oikeastaan ei masenna, mutta alakulo on jotensakin jatkuvaa. Väsyttää vaikka nukkuisinkin - toisaalta taas mielummin jäisi kukkumaan kuin nukkumaan...

Kaikkein eniten kaipaisin ilmeisesti Omaa Aikaa Yksin. Kevätlukukauden käynnistyessä hieman yskähdellen olen nauttinut suunnattomasti vapaapäivistä, jolloin olen saanut olla yksin kotona: ensin koirien kanssa myöhäiselle aamulenkille, sitten teetä, ehkä neulomista, dokumenttien* katselua... tai vaan olemista. On äärettömän rentouttavaa olla hiljaisessa kodissa ilman, että kukaan on nykimässä hihasta tai kyselemässä loputonta tulvaa miksi-miksi-miksi-miksi -kysymyksiä. Onni olisi vapaa viikonloppu, mutta tässä vaiheessa se lienee turha toive.

*****

Jotain olen kuitenkin saanut aikaseksikin, vaikka yleistila onkin luokkaa lahna.



Sukat tein jo syksymmällä, kun hurahdin neulomiseen. Yhdistelin useampaa ohjetta ja tein kaikki mahdolliset virheet, joten seuraavassa parissa niitä ei tarvinne toistaa. Lankana Vihreän vyyhdin Supersocke Wellness aloevera-jojoba, puikot Susanne's Ebenholz 3.0, samaisesta putiikista.
Villahousut ovat ensimmäiseni, Novitan Purosta, muistaakseni... Ruskaa ja Tundraa? Vitosen alumiinipyöröpuikoilla tehty, ohjeena Fern&Faerie Large. En ole tyytyväinen oikeastaan malliin enkä lopputulokseenkaan, sillä Puro on yövilliksiin aivan liian löperöä. Tulipahan testattua ohje kuitenkin (enkä tee toiste).
Vihreänharmaa kasa on Anttilan alelaarin uumenista löytyneestä Silky Tweed-langasta (40% silkki, 20% mohair, 30% puuvilla, 10% viskoosi) neulottu kaulaliina korinpohjakuviolla, puikot nelosen pitkät bambut. Kaksi kerää riitti juuri ja juuri sopivan lyhykäiseen kaulaliinaan 60:llä silmukalla. Langan tuntu on varsin mielenkiintoinen: toisaalta nahkea, toisaalta liukas ja notkea. Tykkään, vaikkei väri itsessään omimpia olekaan.
Puikoilla meneillänsä juuri Villapöpät kirkkaan vihreästä Rhapsodysta, puikot 5-koon bambut. Tiedän mitoituksen olevan niukka, mutta voi hyvinkin olla, ettei yhden koon lisäys (60 silmukkaa) riitä... Ohje on kuitenkin mukava neuloa, ja palmikonkierrot vyötärölle kerrassaan kivat toteuttaa minunkinlaiseni palikan neulomana. :D

Seuraavaksi ajattelin tehdä ranteenlämmittimet ja testata niihin palmikkokuviota. Tämän vuoden varsinainen haave on toteuttaa Revontuli, mutta saa nähdä, milloin uskaltaudun sitä aloittamaan.


* Tallentavan boksin myötä olemme mieheni kanssa hurahtaneet dokumentteihin. Boksilla odottaa muistaakseni nelisenkymmentä dokkaria vaikka minkälaisista aiheista, naisen orgasmeista tähtieteteen historiaan ja Neuvostoliiton elämään.

Mistähän keksisi ajan katsoa ne kaikki?

Ääniä menneisyydestä

Olen ääniherkkä ihminen. Siis siinä mielessä, että yhdistän äänet tapahtumiin ja saan palautettua paljon muistoja mieleen äänien avulla. Samalla mieleen palaa ympäristö, tuoksut, tunnetilat, mahdollisesti jopa se, mitä olin juuri silloin tekemässä. Yhdistän siis voimakkaasti muistoni ääniin, ja varsinkin musiikkiin.

Esimerkiksi Paradision hirveä renkutus Bailando on kesäpäivä laiturilla, tikkuja takapuolessa, sorsaperhe kärkkymässä pullaa. Karl Jenkinsin Adiemuksen läpilyöntihitti on myöhäiset illat Tuntemattoman sotilaan seurassa, ystävältä saatu marmorikynttilän tuoksu. Camille Saint-Saënsin Urkusinfonian ensimmäinen osa puristaa rintaa ja on muistutus eletystä elämästä, ajanjaksosta joka on jo ohi, Tsaikovskin neljännen ensimmäinen osa taas saa suoraan itkemään.

*****

Jäin tässä näitä pätkiä kuunnellessani miettimään, milloin pystyisin kuuntelemaan itselleni merkittäviä (klassisia) kappaleita ilman ahdistavaa menetyksen tunnetta. Ehkä joskus, ehkä en koskaan...

Talvi

Aivan huikeaa liikuskella ulkona, kun Kehä 3:n sisäpuolella on kerrankin kunnon hanget.

  

Talvi. ♥

Jean-Dominique Bauby: Perhonen lasikuvussa
Olipa kummallinen kirja. Sitä tituleerataan usein omaelämänkerraksi, mutta sitä se ei perinteisessä mielessä suinkaan ole. Se ei kulje kronologisessa järjestyksessä eikä luvuilla välttämättä tunnu olevan mitään jatkumoa - ne ovat yksittäisiä välähdyksiä locked-in -potilaan elämästä. En voi sanoa erityisemmin pitäneeni kirjasta, sillä sivujen vähäisestä määrästä huolimatta se oli työläs lukea. Ehkä syynä oli teksti hyvin vapaa käsittely ja irrallisuus, en tiedä.

Veikkaan, että jos haluaa lukea lockarin varsinaista elämänkertaa, voisi esim. Kati Lepistön Silmänräpäys olla paikallaan.

Kriisiä ilmassa?

Minä täytän tänä vuonna 30.

En koe vanhenemista sinällään ahdistavaksi, melkeinpä päin vastoin. Olen pitkälti sitä tyytyväisempi, mitä enemmän tulee ikää lisää, enkä missään tapauksessa kaipaa kymmenen vuoden takaisia aikoja. Iän mukana asioista tulee usein yksinkertaisempia ja selkeämpiä, ja sitä oppii olemaan armollisempi niin itselleen kuin muillekin. Parikymppisenä olin täydellisen sotkussa oman itseni kanssa, riuhdoin itseäni niin syömishäiriön, mielenterveyshäiriön, vanhemmista irtautumisen, elämänkatsomuksen kuin vuokranmaksunkin saralla enemmän tai vähemmän (epä)onnistuneesti. Elämäni 20-vuotiaana ei todellakaan ollut mukavaa minulle saati läheisilleni, enkä keksi yhtään ainokaista syytä haikailla sitä aikaa takaisin.

Kuitenkin huomaan nyt jotain. Epäröintiä? Ihmettelyä? Hämmennystä?

Kolmekymmentä on mielestäni jo kohtuullisen kunnioitettava luku. Se on luku, jossa voisi kuvitella elämänuomien olevan selvillä, ammatin valmiina ja arjen rullaavan eteenpäin. Minulle kolmekymmentä tarkoittaa aikuisuutta, vastuuta, vakautta. Tai jotain sellaista. Osin kyseessä lienee yhteiskunnan sanomattomia normeja, osin lapsuudenkodistani kantautuvia alitajuisia paineita. Tiedän toki varsin hyvin, ettei kolmekymppisenä tarvitse tietää mitä elämältään haluaa, ammattia, puolisoa ja asuinpaikkaa voi vaihtaa vielä myöhemminkin jos sen kokee tärkeäksi.

Ajoittain huomaan katselevani itseäni ulkopuolelta, varsinkin silloin, kun olen lapsen kanssa liikenteessä. Pohdin, kokevatko muut minut ikäisekseni, ottavatko he minut tosissaan kun toimin lapseni kanssa. Huomaan tarkastelevani itseäni ihmetellen - olenko minä tosiaankin yli kolmevuotiaan lapsen äiti? Onko siinä minä? Miten minä voin olla vastuussa ihmisenalusta, joka kyselee ja kyseenalaistaa, havainnoi ja pohtii, kun en vielä ole kunnolla selvillä itsestänikään.

En oikeastaan tiedä mitä ajatella. Asetanko itse tulevaan päivämäärään ylimääräisiä merkityksiä? (Todennäköisesti.) Otanko itseeni jonkinlaisia paineita itseäni reilusti nuoremmasta opiskeluryhmästä? (Mahdollisesti.) Saan kiinni jostakin hämärästä tuntemuksesta, mutta en hahmota mitä se on, ja se ärsyttää. Haluaisin levittää sen auki ja tarkastella milli milliltä mistä on kyse, mitä tunnen ja miksi. Todennäköisesti se selviää ajan kanssa, mutta koska kärsivällisyyteni on minimaalinen ja maltti minulle tuntematon käsite, en millään jaksaisi odottaa...

*****

Kaikesta huolimatta hyvää uutta vuosikymmentä kaikille täältä talvisen introspektion keskeltä. :)