Moraaliseettistä ahdistusta

Olen aina vierastanut sitä, että nuoruudessa tehdyt periaatepäätökset kuitataan haihatteluksi ja todetaan, että kyllä se siitä, kun kasvat aikuiseksi. Tottakai on niitäkin asioita, mihin nuorena suhtautuu hyvinkin aggressiivisesti ja mustavalkoisesti ja niin pitääkin! Sehän on nuoren tapa irtautua vanhemmistaan ja vanhempiensa ikäpolvesta, tehdä pesäeroa lapsuuteen ja lähteä kasvattamaan omaa ajattelua ja vakaumuksia. Koen kuitenkin aika surullisena sen, että nuoruuden intohimoiset mielenilmaukset eivät muka olisi säilyttämisen arvoisia tai että nuoren olisi jotenkin välttämätöntä "kasvaa aikuiseksi ja lopettaa turhanpäiväinen hömpöttely."

Viime aikoina olen kovasti miettinyt vegaaniutta, tai paremminkin omaa versiotani siitä. Vegaanihan en ole, sillä käytän nahkakenkiä, villasukkia, epävegaanisia lääkkeitä, kosmetiikkaa ja puhdistusaineita, lisäksi lapsi käyttää villahousuja kestovaippojen kuorina. Syömme kuitenkin vegaanisesti, mikä tällä hetkellä riittää minulle. Nyt kuitenkin mieleen on hiipinyt pari epäilystä, D3-vitamiini sekä vanha ystäväni hunaja. Lisäksi olen omaksi järkytyksekseni huomannut muutamaan otteeseen miettiväni lehmänmaidon käyttäjäksi palaamista.

D3-vitamiini on ollut tapetilla jokusen aikaa, lähinnä siksi, että sitä lobataan hyvin voimakkaasti D2-vitamiinin kustannuksella. Jotkut perustelevat D3:n suosimista sillä, että se on "luonnollista" ja D2 "luonnotonta" eli synteettistä, lisäksi D3:n sanotaan imetyvän paremmin. Tippavitamiinit ovat varmaan kohta ainoat saatavilla olevat D2-versiot, monivitamiineissa ja kalsiumyhdistelmätableteissa on järestään D3-vitamiinia. Sinänsä ongelmani on hieman ristiriitainen, sillä D3 eli kolekalsiferoli on (ainakin aiemmin) eristetty villan lanoliinista, enkä välttele villaa, päin vastoin. Tuntuukin hieman typerältä laittaa tyytyväisenä villasukat jalkaan ja lanoliinittaa lapsen villapöksyt ja samalla tiukasti kieltäytyä D3-valmisteesta... Perustelen tämän itselleni sillä, että lanoliini on ok jalassa vaan ei suussa.
Tällä hetkellä olen kiertänyt dilemman lisäämällä lapsen D2-tippojen annostuksen kaksinkertaiseksi.

Hunaja ja erilaiset mehiläistuotteet ovat yksi luonnon ällistyttävimpiä tuotoksia: täynnä ravintoa ja hyvää tekeviä aineita niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Mehiläistuotteita käytetään laajalti kosmetiikkateollisuudessa niiden ominaisuuksien vuoksi, eikä syyttä. Kuitenkin niiden tuotanto on eläimiä riistävää. Mehiläiset karkotetaan pesistä yleisimmin savun avulla, mutta prosessissa kuolee aina osa hyönteisistä. Hunaja kerätään pois ja tilalle laitetaan sokeria, mikä on oikeastaan mielestäni se ikävin asia: ihminen kerää herkun ja lykkää tilalle ravitsemuksellisesti köyhää mukakorviketta. Monet eivät edes hahmota mehiläistuotteiden olevan eläinperäisiä ja ovat hämmästyneitä kun kieltäydyn hunajalusikallisesta teessäni. Jostain syystä eläimen arvo vähenee sen myötä, mitä pienempi se on - hyönteisillä ei ole merkitystä, koska ne ovat niin pieniä, ja lisäksi mehiläiset pistää.

Lehmänmaitoa tuskin otan ruokavaliooni takaisin, sillä se assosioituu niin voimakkaasti riistämiseen, että ajatus valiomaidosta suussa saa voimaan pahoin. Plus että en millään tasolla usko maitojaterveys-lafkan propagandaan lehmänmaidon ylivertaisista ominaisuuksista.


Vegaanipiireissä olen ollut epäsikiö jo vuosia, siitä lähtien kun toin julki, että omistan koiran, eikä minulla ole minkään valtakunnan aikomusta tehdä siitä vegaania - päin vastoin, se olisi minusta lähinnä irvokasta. Tuo piiri on moralisoinut ja kaatanut täyslaidallisen niskaan kauan sitten, sen väen puheet eivät erityisemmin hetkauta (tosin, tuskin enää edes muistavat, sillä lopetin aktiivihörhöilyn sillä saralla jo jokusen aikaa sitten). Enemmän häiritsee oma korvien välini. Koen pettäväni itseni, jos nyt luovun periaatteistani, olkoonkin, että vain pienestä osasesta. Minkälaisen opetuksen annan lapselleni - että on ok lopettaa jokin tärkeä juttu, jollei sitä vaan jaksa tai viitsi? Että ympäristön paineille on hyvä antaa periksi ja mukautua muiden mielipiteisiin? Entä jos nyt alan käyttää hunajaa ja D3:sta, syönkö ensi jouluna jo paistettua sianpersusta rasva suupielistä roiskuen? Ajatuskin ällöttää.


Jotkut sanovat puolivitsillään, että periaatteet on pidettävä siihen asti, kunnes niistä luovutaan. Mutta milloin on oikea aika luopua, ja mistä syystä?

End of an Era...

Leikkasin viime viikolla poitsulta pellehermanni-tyyliset korvakiehkurat pois, kun ne alkoivat olla niin pitkänhuiskeat jo. Siinä niitä kiehkuroita kämmenellä katsellessa jäin miettimään, miten suuri asia se hiustenleikkuu on. Jotenkin se saksien pieni nipsaisu ja vauvahiusten leijailu lattialle merkitsee jonkinlaista siirtymäriittiä vauvuudesta lapsuuteen - se pieni, avuton vauva ei enää olekaan vauva, vaan jotain isompaa. Lapsen ulkonäkökin muuttuu usein ihan selvästi, ja hahmoon tulee jotain aavistuksen vierasta, vaikka lapsi olisi edelleen ihan se sama, tuttu, ihana, rakas ipana.

"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa, minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisekseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän taivuttaa teidät voimallaan, jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kuin Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät, Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön."
(Kahlil Gibran: Profeetta, suom. Annikki Setälä 1968)

Kai oleellinen osa vanhemmuutta on ymmärtää se, että lapset ovat vain lainassa, ja ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin heistä pitää luopua. Ja vaikka se onkin sinänsä itsestään selvää, siitä tulee kuitenkin haikea mieli.

14.2.

Ystävä on ihminen, jonka kanssa voi pitää hauskaa, käydä elokuvissa, syömässä tai lenkillä, jonka kanssa ihmetellä maailman menoa, siunailla päättäjien törttöilyjä ja kirota sitä kun kaikesta pitää maksaa koko ajan enemmän. Ystävän kanssa voi purkaa parisuhdehuolia, manailla huonosti nukkuvia lapsia, koiran käytösongelmia ja sitä, miten takamus tuntuu leviävän koko ajan.

Mutta ystävän kanssa voi myös istua alas ja itkeä, kun ei vaan jaksa. Ystävän kanssa voi olla hiljaa ja nautiskella, ilman kiirettä mihinkään tai tarvetta täyttää hiljaisuutta turhilla sanoilla. Voi olla erossa kuukausia, jopa vuoden - ja jatkaa taas siitä, mihin viimeksi jäi. Ystävä uskaltaa sanoa vastaan, olla eri mieltä ja todeta "Olet idiootti", jos tilanne niin vaatii.

Ystävä näkee ja tuntee sinut sellaisena kuin olet, ja on silti ystäväsi. Olen onnekas, sillä minulla on muutama tällainen ystävä - kiitos, että olette olemassa.


Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Jos olisin...

Jos olisin...
... puu, olisin kuusi.
... kukka, olisin leskenlehti.
... juoma, olisin tee.
... auto, olisin VW.
... eläin, olisin karhu.
... ääni, olisin tuulenmyräkkä puissa.
... väri, olisin tummansininen tai burgundinpunainen.
... vaate, olisin villasukat.
... hedelmä, olisin omena.
... ruoka, olisin itämainen soijapata.
... mauste, olisin mustapippuri.
... lelu, olisin keinuhevonen.

Ainakin tänään.
Entäs sinä?

(Idea napattu Ammiksen liinataivaasta.)